LUONTOKUVA JA MORAALI
luento 9.4.1994 Turun linnassa
Natura Lumen -tapahtumassa

Kuvat esillä olivat Kaipuu ja Kukkavihko -sarjoista

Aluksi sitaatti Soseki Natsumen haikuromaanista Taivasalla,
joka on kirjoitettu 1900-luvun alussa. Toivon, että se auttaa
ymmärtämään tarkoituksiani.

"Nousen polkua vuorelle, ja antaudun ajatusteni valtaan.

Jos annat vain järkesi määrätä, olet raakalainen. Jos antaudut
tunteittesi valtaan, ne vievät sinut myötään. Jos seuraat pelkkiä
mielijohteitasi, päädyt vaikeuksiin. Kaiken kaikkiaan hankala
paikka tämä meidän maailmamme.

Kun maailma käy tukalammaksi, sinä alat hakea paikkaa, joka
toisi sinulle lievitystä. Sillä samalla hetkellä kun huomaat, että
mitään sellaista paikkaa ei ole, sinä saatat laatia runon tai sinä
voit maalata taulun."

Arvostan suuresti luonnon kuvaajien suorituksia, heidän uljaita retkiään luonnon helmaan, heidän hiljaista kärsivällisyyttään, pitkää odotusta hyvän kuvan saamiseksi/tekemiseksi. Arvostan myös luontoystävien hyvää tarkoitusta, silloin kun se on aitoa, luonnonsuojelun puolesta pahaa maailmaa vastaan ja työtä luonnontietouden edistämiseksi.

Tietää tehneensä jotain todellista, kun istuu männyn latvassa kuusi tuntia vain yhden kuvan vuoksi. Vai olisiko vielä tyydyttävämpää istua männyn latvassa kuusi tuntia vain pelkän elämyksen vuoksi?

Itse kuvat tuottavat usein pettymyksen - luonto ei ole niissä. Ne ovat usein vain luetteloituja esineitä arkistoitavaksi valtion luonnonsuojelutoimikunnan ja luonnonsuojelusäätiön kuva-arkistokaappeihin. Miksi kuvat eivät sitten tyydytä minua, joka yritän joskus ottaa "toisenlaisia" luontokuvia?

Kyse on moraalista - luontokuva yleensä alistaa luonnon lemmikkieläimen rooliin, herttaiseksi partiolaisten suojelukohteeksi, vapaa-ajan hyväätarkoittavan puuhastelun motiiviksi. Minua taiteilijana kiinnostaa itse luonto: mitä se on, miksi se on, mikä on minun paikkani evoluutiossa, ymmärränkö minä mitään luonnosta, edes omastani?

Se miksi valokuva alistaa luontoa, johtuu mielestäni valokuvan omasta historiasta ja tekniikasta. Valokuva jo itsessään on luonnotonta, se alistaa aivan toisenlaisessa todellisuudessa elävän aikatila-avaruuden, luonnon, yksisilmäisen optisen harhakuvan kaksiulotteiseen todellisuuteen. Luonto ei ymmärrä perspektiiviä.

Perspektiivi

Perspektiivin esitteli eurooppalaiselle tajunnalle Filippo Brunelleschi vuonna 1425 Firenzessä kopioituaan camera obscuran arabialaisilta. Perspektiivi mahdollisti egokeskeisen, yhden pisteen ajattelun, missä todellisuus nähdään ja ymmärretään vain yhdestä kulmasta. Perspektiivi tekee todellisuudesta pirstaleisen, se mahdollistaa yhä syvemmän ja syvemmän tunkeutumisen pieniin yksityiskohtiin, aina hiukkasfysiikan tasolle. Jonnekin tarkentumispisteen tälle puolelle on sitten unohtunut luonnonkansojen tapa tarkastella todellisuutta kokonaisuutena, kaikilta puolilta yhtäaikaa. Perspektiiviajattelu mahdollisti ns. tieteellisen objektivismin synnyn, ikään kuin todellisuutta voisi tarkastella sen ulkopuolelta, olematta itse siihen osallinen. Perspektiiviajattelu ei ota tunteita huomioon, se mittaa kaiken samaan kaavaan. Se on alistavalla tavalla objektiivinen, vai pitäisikö sanoa totalitaarinen.

Perspektiivimaalauksen ja myöhemmin valokuvan/elokuvan kautta kulttuuriimme on syntynyt loputon kuvien tarve. Kyse on hyvin, hyvin mielenkiintoisesta asiasta, sillä juuri mikään muu kulttuuri ei ole sitoutunut niin paljoa kuvien tuotantoon kuin meidän kulttuurimme. Ja silti kuvia hallitaan sanoin.

Luonto on 4 miljardia vuotta vanha. Kuinka vanha "sinä" olet?

Kun menen luontoon, koen kohoavani, sielu ja silmät saavat ravintoa, mutta kun katson ottamaani luontokuvaa, koen alentuvani, lankeavani esineellistyneen maailmankuvan sisälle. Pahimmillaan luontovalokuva on fetisismiä, joka tekee elävästä karhusta, linnusta ja kalasta rahalla arvioitavan tavaran, esineen, joka vertautuu muihin yhteiskunnallisen joukkopsykoosin synnyttämiin arvoihin.

Ennenkuin aloin tehdä omaa luontokuvaprojektia vuosina 87-89, jossa kuvasin kaupunkiluontoa, kesytettyä luontoa ja sen makroskooppista kauneutta, olin periaatteessa inhonnut luontokuvia ja luontokuvaajia, tosin ilman henkilökohtaisuuksia, olihan tuttavieni joukossa muutama luontokuvaajakin. Inho johtui voimakkaista luontokokemuksista lapsena, joiden rinnalla kuvalliset presentaatiot ovat vain ohutta korviketta.

Eniten minua ihmetytti se, miksi ihminen jätettiin luontokuvista pois, vaikka ihminen ensinnäkin on osa luontoa, ja sitä paitsi yhtäkään luontokuvaa ei olisi ilman ihmistä.

Kyse on myös aikakauden muuttumisesta - kun vertaa 70-80 -luvun luontokuvia vaikkapa 50-luvun kuvakirjoihin Lasten kesä tai Suomen talvi, joissa ihminen on luonnossa, osana esteettistä kokonaisuutta. 70-luvulla ihminen herätti henkiin valistusfilosofien keksimän puhtaan luonnon idean, nyt vailla ihmisen läsnäoloa. Ihminen eristettiin luonnosta.

Eristäminen jatkuu - kohta olemme valmiita siirtymään kaksiulotteisesta keinotodellisuudesta kolmiulotteisiin illuusioihin, yhä kauemmaksi alkuperäisestä luonnostamme. Liekö kyse vain kuolemanpelosta, tai yhdistelmästä, jossa uteliaisuudella ja ylpeydellä on osuutensa. Pois aineen, luonnon ylivallasta, kohti täydellistä, puhdasta kuvittelua! Julistakaamme 90-luku pakenemisen vuosikymmeneksi!

Kaikki vastuu on sinulla

Emme halua katsoa todellisuutta silmästä silmään, mieluummin olemme positiivisia, hinnalla millä hyvänsä. Keep smiling! Ja ota lisää kauniita kuvia luonnosta. Vain myönteisyys vaikuttaa, vai vaikuttaako?

Kaksinaismoraali kuuluu jokapäiväisiin käytöstapoihimme. Kun taidevideossa tapetaan kissa, eläintenystävät nostavat suuremman metelin kuin 500 neliökilometrin avohakkuusta, leikkaavat lisää kyljystä tai ekoystävällistä lammasta ja potevat hyvää omaatuntoa.

Turkiseläinten ystävät järjestävät mielenosoituksen tarhakettujen vuoksi, mutta eivät lopeta lihansyöntiä 500 miljoonan nälkäänäkevän lapsen takia.

Ihminen on mukavuudenhaluinen eläin, ja turvallisuutta kaipaava. Saadakseen turvallisuutta ihminen on valmis tekemään ihan mitä tahansa. Mitä kaikkea historia onkaan meillä teettänyt, jotta voisimme maata television edessä rauhassa sulattelemassa jonkun toisen tappamaa ja paloittelemaa eläimenpalaa!

Mutta vastuuhan ei ole meillä, ei minulla. Kaikki valta on poliitikoilla ja suurliikemiehillä, nehän sitä päättää, miten maailma menee.

Kenellä ne kaikki yksityisautot ovat? Ovatko ne kaikki poliitikkojen ja liikemiesten omistuksessa?

Meillä on vapaus valita mitä ostamme ja kuinka elämme, mutta teemmekö me valintoja?

Nature, too old to loose

Loppujen lopuksi huolta ei tarvitse kantaa. Luonto voittaa kuitenkin. Sen aikakäsitys vain on toisenlainen. Miljoona vuotta ihmisen herruutta ei olisi luonnolle pitkä aika. Ja vaikka me hävittäisimme lähes kaiken elämän ympäriltämme, ainakin homesienet jäävät - ja kauniita ovat nekin, luontokuvan arvoisia.

Ihmistä voi ajatella jonkinlaisena lannoitteena ja lannoittajana. Michael Allabyn Gaia-teorian mukaan ihmisen tarkoitus on nostaa uudelleen luonnon materiakiertoon aikoinaan maan sisälle hautautuneet hiili- ja öljyvarannot. Joten polttomoottori ehkä kuuluukin luonnon suureen suunnitelmaan ja kaikki autoilijat auttavat sen toteuttamisessa... Ehkäpä luonto on jo toteuttamassa hidasta siirtymää pois happikeskeisestä elämästä takaisin hiididioksikeskeiseen elämään. Ja kaikki tämä syyllistävä saarnaaminen on turhanaikaista.

Voiko luontoa ymmärtää? Voiko sitä mitata pitävästi? Voiko sen kuvata kokonaan? Nämä kysymykset liittyvät meidän tajuntamme ja luonnon välisiin suhteisiin.

Meidän tajuntamme on suuntautunut yhteiskunnan luomiin arvoihin, eikä niistä käsin voi oikein ymmärtää luontoa ilman meitä itseämme. Kaupunkimme ovat osa luontoa, ne ovat samanlainen osa maapalloa kuin vuoristo tai aavikko, osa luontoa, jossa asuu pääasiassa vain yhtä eläinlajia.

Luonnon voi nostaa korokkeelle, ja katsoa sitä kunnioittavasti. Sen kauneutta voi ylistää, sitä voi suojella ns. "alkuperäisenä" luontoreservaateissa, mutta voiko luontoa ymmärtää? Luontoa voi mitata metrimitalla, sen voi pilkkoa ihan pieniin palasiin, sen voi jakaa alkuaineisiin, sitä voi katsoa mikroskoopilla, mutta mitä se auttaa? Luonnon voi luetteloida tuhannella eri tavalla, geeniä voi manipuloida, voi tehdä uusia eläimiä, uusia kasveja. Mutta entä sitten? Tekeekö se kaikki meidät onnellisemmaksi? Olemmeko parempia ihmisiä kuin kalaa keihäällä metsästävä intiaani, joka ei osaa rakentaa mikroskooppia?

Itse olen sitä mieltä, että vain jos äly vaikenee, ymmärrys kasvaa suhteessa luontoon. Perspektiiviajatteluun sitoutunut logiikka ei pysty ymmärtämään luonnon ristiriitaista kokonaisuutta. Se vaatii tunteiden läsnäoloa, se vaatii ihmisen läsnäoloa omassa elämässään, koska elävinä eläiminä me voimme ymmärtää luontoa vain jos ymmärrämme itsemme.

Tähän ajattelutapaan on päätynyt myös, paradoksaalista kyllä, perspektiiviajattelun kärkeä edustava hiukkasfysiikka todetessaan tarkkailijan vaikuttavan hiukkasten käyttäytymiseen kiihdytyskammiossa. Hämmästyttävä tieteellinen toteamus - ihminen on siis sittenkin vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa!

Luonnon tappion ennustaminen on turhanaikaista pessimismiä. Jos joku täältä häviää, niin se on ihminen. Ehkäpä sitä ennustavat ne lukemattomat luontokuvat, joissa ihminen loistaa poissaolollaan, tai ehkä ne vain heijastavat luontokuvaajan toiveajattelua?

Lopuksi

Luonto, luonto, luonto. Taidanpa olla hieman kyllästynyt koko sanaan. Vaatiiko meidän luontokuvamme luontokuvien katselua? Eikö pelkkä luonnossa liikkuminen riitä?

Itse olisin mielelläni juuri nyt Tierbmesvarrin autiotuvalla Kilpisjärvellä kuuntelemassa hiljaisuutta, mutta en minä siellä silti asua haluaisi. Luontoomme taitaa kuulua, että viihdymme tuhruisissa kaupungeissa kuitenkin paremmin? Luonto on meille vain yksi objekti muiden joukossa, älymme ja tunteemme tutkimuksen kohde. Me sen sijaan, me olemme subjekteja, tekijöitä, me nautimme toistemme seurasta. Meillä on ikioma ego, oma minä, joka yrittää ymmärtää koko maailmankaikkeuden. Vaikka - jos tarkkoja ollaan, se ei ymmärrä edes omaa luontoaan, sen syntymää ja kuolemaa - eikä elämää siinä välissä. Se, mitä jää, on huumori, se on korkein tajunnan tila, mihin ihminen pystyy.